Kirjoittaminen vie toiseen maailmaan, toiseen aikaan ja todellisuuteen, jossa ei ole "minää", eli samaistunutta hahmoa. Kirjoittaminen on keino päästä eroon hetkeksi samaistumisesta. Sen lisäksi se on sekä luovaa, niin myös itsen kannalta viisasta. Se ei aiheuta terveydellisiä haittoja. Päinvastoin. Kenties kirjoitat jotain, mitä et ole edes tiennyt ajattelevasi. Siksi kirjoitan.

Tulin tänne oikeastaan pitääkseni jonkinlaista päiväkirjaa. Ja on myös ajatustasolla kiva, että joku minulle tuntematon voi lukea tätä. Ehkä löytää siitä jotain, joka auttaa omassa elämässään viemään tajunnanvirtaa eteenpäin. Ehkä tuon jollekkin inspiraation tehdä jotakin, mikä on erityisen vaikeaa. 

Aluksi oli vain mieli, jolla oli nimi, syntymäaika, paikka, koulutus ja tyttöystävä. Ammattikin vielä silloin löytyi. Silloin elämää ohjasivat erilaiset halut, jotka ilmenivät eri muodoissaan. Jos mitään ei oltu suunniteltu lähipäiville, mielen valtasi paniikki. Joutuisin olemaan itseni kanssa. Pelko siitä oli kuolemanpelkoakin voimakkaampaa. Olisin mieluummin kuollut, kuin nähnyt osan itseäni. Ryyppääminen viikonloppuisin oli loistava pakokeino. Myös ylityömäärä oli jokseenkin hyvä tapa irroittautua. Musiikki oli intohimo ja kuuntelin sitä aina. Ymmärrystä toisia kohtaan herui vähän, kunhan mielellä oli kivaa. Tämä halun ja himon kierre loppui pakoltakin. Sillä ei ollut enää vaihtoehtoja, kun fyysinen ruumis alkoi olla niin loppu, ettei se kyennyt enää jatkamaan. Pienen leporeissun jälkeen palattiin kuvioihin, mutta tiesin, ettei paluuta entiseen enää ollut. 

Vuosi 2009 kului lähes täydellisessä ristiriidassa. Mikään ei ollut kivaa ja kaikki oli. Suurimman pohjan toi silloinen tyttöystävä, ei juuri muu. Rakentelin elämääni yhteisen elon varaan, enkä ajatellut sitä, mitä nyt tapahtui. Eihän tällainen kontrollointi ja hallitseminen kauaa toiminut ja tultiin kovaa ja korkealta alas. Vuoden 2010 kesällä kaikki muuttui. Siitä lisää myöhemmin.

Minulle itselleni on edelleen jollakin tasolla vaikeaa olla.. Oma itseni. Tosin, kun vertaan siihen, mitä olin silloin, kun tietoisesti aloin kulkemaan juuri sillä tiellä, jolla nyt olen, huomaan muuttuneeni, vaikken ole siihen pyrkinyt. Tietoisuuden valoon on tullut selkeitä välähdyksiä asioista, joita olen kätkenyt ktäkemistä edeltäneiden olosuhteiden pakottamana. Viha oli ainoa, jota saattoi tunnistaa aivan alussa suoraan. Paljon muistoja, paljon tunteita, paljon spontaanisuutta ja iloa, jota en edes tiennyt olevan olemassa. Niin myös pelkoa, kauhua, surua. Kaikkea. Elämä rakastaa minua sittenkin ja minäkin voin yrittää antaa vastarakkautta sitä mukaa enemmän, kun herään kosmisesta päiväunestani. 

Yhdessä asiassa myönnän olevani täydellisen samaa mieltä henkisten valaistuneiden ihmisten kanssa, (yhtäkään en ole henkilökohtaisesti tavannut), on se, että liika ajattelu ja pakkomielteinen mieli aiheuttaa suurimmat kärsimyksemme. Aluksi sen hahmottaminen oli hyvin vaikeaa, koska en erottanut halujani siitä, mitä oikeasti olin. Halujen tietoinen vastustaminen johti mielen "houkutteluun", jolla mieli pyrki saamaan haluamansa lävitse. Nyt tämä "haluaminen" on jotakuinkin hallinnassani, vaikka sen ohitse aina sillointällöin karkaa jokunen ajatus. Pystyn myös huomaamaan, milloin haluan jotakin, mutta vastustamaton asioiden haluaminen on paljon hiljaisempaa.

On, kuin olisi kaksi olentoa: Minä ja itse. En kuvittele enää niin vahvasti olevani "Minä", vaan uskon enempi olevani ajaton, vaikkakin ajoittain kyseenalaistan sitä vahvasti. Olen ymmärtänyt, että jokainen menneisyyteni kokemus on käytännössä tarkoituksellinen ja ilman niitä en olisi kyennyt ratkomaan tätä elämän, ehkä jopa useammankinmittaista palapeliä näinkään paljoa. Nyt olen jossakin vaiheessa, jossa tiedän, mitä teen, mutten uskalla tehdä kaikkea, mikä olisi ehkä tarpeen, jotta ymmärtäisin itseäni paremmin. 

Yksi asia, jonka pakkomielteisestä mielestä eroaminen on aiheuttanut, on kyky huomata ihmisten molemmat puolet. Tai oikeastaan tekojen. Voisin kuvailla sitä tapahtumana, jossa ikäänkuin hiippailisin jonkun selän taakse ja näkisin siellä veitsen, joka aiheuttaa sen, mitä joku on. Se on mielettömän hieno tunne. Ei siksi, että näkisin jonkun tuskan ja voisin nauraa sille, vaan siksi, että en enää tuomitse niin voimakkaasti. Saatan tehdä niin, jos tilanne on äkkinäinen. Eli asiat tapahtuvat liian nopeasti ja henkilö herättää liian voimakkaita tunnetiloja. Pystyn tosin näissäkin tapauksissa myöhemmin kertailemaan tilannetta lähes täysin tietoisena siitä, miksi toinen teki, niinkuin teki. Sen tosin myönnän, että jonkinlainen usva minun ja tämän tietoisuuden välissä vielä on, eli en kykene täydellisesti ottamaan sitä vastaan, mitä toinen on, mutta osaan jo aavistaa, mitä se on, kun siihen pystyy. Ja olen aivan varma, että täydellinen toisen hyväksyminen on mahdollista! 

Esimerkkinä voisin kertoa seuraavanlaisen tarinan:

Eräällä sen kummemmin nimeltämainitsemattomalla sivustolla kuohui. Joku tyttönen oli tappanut koiransa. Ilmeisesti ko. tyttö komeili juuri tällä nimeltämainitsemattomalla sivustolla ja hänen nimensä, sekä nimimerkkinsä oli julkaistu etusivulla. En nähnyt mitään konkreettista todistetta siitä, että juuri tämä edellämainittu tyttö olisi sen koiran tappanut, mutta häntä siitä syytettiin. Vierailin tämän tyttösen sivustolla ja huomasin kommenttimäärän. Häntä haukuttiin sairaaksi, friikiksi, hänen käskettiin tappaa itsensä ja hänen toivottiin kuolevan. En edes muista kaikkea, mitä hänelle oltiin kirjoitettu. Hetken aikaa lueskelin ymmälläni. En tuntenut oikeastaan mitään.

Sitten välähti: Ensinnäkään, kukaan haukkujista ei tiennyt varsinaista syytä koirantapolle. Puhuttiin kaukosäätimen tuhoamisesta, mutta tiedä sen todenperäisyydestä. Miksi sitten tyttö olisi tappanut koiran kaukosäätimen vuoksi. No, luultavasti siksi, että hänellä olisi mennyt hermonen. Miksi hermot olisivat menneet? Olosuhteet? Kukaan ei tiennyt olosuhteita, tytön mielenterveyttä, taikka todellista syytä tapolle. Ja mikä pahinta, mitään konkreettista todistetta sille, että juuri tämä tyttö olisi koiransa tappanut, ei ollut muuten, kuin yhden juipin sanomana. 

Jokatapauksessa, näin, että teko oli sairas. Kyseinen ihminen oli sairas, muttei yksin siitä syystä, että hän olisi oman sairautensa aiheuttanut. Hän ei ollut paha, niinkuin ei kukaan meistä. Hän oli sairas, niinkuin kaikki meistä enemmän ja vähemmän on. Pakkomielteisen mielen ohjaama. Tunteiden kontrollissa. Niinkuin me kaikki. En tuominnut ihmistä oikeastaan mitenkään negatiivisella tavalla. Enemmän tunsin empatiaa. 

Tämä, joka oli tekijän nimen ja nimimerkin julkaissut. Hänelle olin vihainen. Taino, en hänelle itselleen. En pitänyt hänen tavastaan, miten hän toimi tätä koirantappajaa kohtaan. Sekin oli sairasta. Pakkomielteisen mielen sanelemaa. Ihmisenä en häntä tuominnut, vaan näin, miten hän näki vain yhden puolen. Kasvokuvan, josta kuvastui tunteeton koirantappaja. Minä näin puukon selässä. Molempien selässä. Tämä nuorehko junnu, joka koirantappajasta oli kertonut, yritti ilmiselvästi tehdä itsensä tärkeäksi. Hän koki voivansa rangaista eläinrakkaana ihmisenä koirantappajaa, koska ko. ihmiselle oli "oikein", että hän kärsisi mahdollisimman paljon. Itse ajattelin, että tyttö sai kaiken tarpeellisen rangaistuksen itseltään. Junnu, joka kertoi nimet ja koki rankaisevansa, luultavasti yritti heijastaa omaa "tasapainoisuuttaan" suurentelemalla tytön tekoa ja tekemällä siitä mahdollisimman dramaattisen. Samaa huomasin pienemmässä mittakaavassa tytön kommenteissa. Ihmiset kokevat hyvin luultavasti olevansa pyhiä, terveitä, puhtaita ja kaikkea muuta "hyvää", kun he näkevät jonkun tekevän hiukan suuremman virheen ja tekopyhyys korostuu vielä enemmän silloin, kun on syyllinen, jota pilkata. Luultavasti siinä on syy, miksi kaikkeen pahaan tarvitaan aina vähintään yksi syyllinen. "Kun kerran poika on tappanu isän aseella koululaisia, niin tuomitaan sitten isä, koska poika on kuollu."- Näin ajateltiin saksassa tapahtuneen kouluammunnan yhteydessä... Jokainen toimi kuitenkin pakkomielteisen mielen ohjaamana, jolloin he pääsivät karkuun omaa pahuuttaan. Näin minäkin tein kauan aikaa, ennenkuin tajusin... Olin yllättynyt siitä, miten pystyin näkemään ihmiset eri tavalla, enkä tuominnut ketään. Olin vihainen, mutten tuominnut yksilöitä. Vain tekoja.

Luulen uutisten toimivan myös ikäänkuin peilinä ihmisten teoille. Uutisten tarkoitus ei suinkaan ole välittää ihmisille pelkästään informaatiota siitä, mitä maailmalla tapahtuu, vaan niiden tarkoitus on sulkea ihmisten silmät todellisuudelta. Omalta itseltään. Negatiivisten laajojen tapahtumien ansiosta ihmiset eivät näe omaa sisällä olevaa negaatiotaan, koska kuvittelevat sairaiden ihmisten olevan niitä, jotka räjäyttelevät pommeilla lähetystöjä ja kauppakeskuksia, sekä ammuskelevat kouluissa. Ihminen on aina niin kauan sairas, kunnes hän oppii hallitsemaan mieltään, eikä hänen tarvitse antaa pakkomielteisen mielen ohjata elämää erilaisten halujen ja himojen kautta. Näitähän nyt taas lienee niin paljon, kuin on ihmisiäkin olemassa. (Seksi, materia, ruoka, huumeet, jne.) 

 

Lopuksi, ennenkuin päätän tämän kirjoituksen, mainitsen vielä, että nämä ovat minun henkilökohtaisia kokemuksia ja mielipiteitä maailmasta. :) Tässä ei ole kyse absoluuttisesta totuudesta.